Osa lukijoista toivoi pidempiä tekstejä ja enemmän tarinaa siitä, millä fiiliksellä telttailu on sujunut. Ennen telttakauden avaamista ajattelin, että koko projekti tulee olemaan melkoinen matka epämukavuusalueelleni. Mietin, että teltassa asuminen tulee todennäköisesti olemaan jotain sellaista, mikä pistää pollan ja huumorintajun koetukselle.
Käänsin tämän mielessäni positiiviseksi asiaksi sitä kautta, että mitä enemmän minua ottaa päähän, sitä enemmän saan aiheita mielenkiintoisten tekstien kirjoittamiseen. Toisen epämukavuusalueen seuraaminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin mukavuusalueen seuraaminen. Mitä enemmän koen vastoinkäymisiä ja vitutusta, sitä parempaa tekstiä siitä syntyy. Kummasta lukisit mielummin: siitä miten ihanaa ja aurinkoista kaikki on, vai siitä kun kamat ovat kastuneet läpimäriksi ja samaan aikaan pyörästä puhkeaa kumi? Olin täysin vakuuttunut siitä, että tällainen projekti tulee tarjoamaan lukuisia avautumisen aiheita.
Kuinka väärässä olinkaan.
Tiedän, että tätä on vaikea uskoa, mutta ensimmäinen viikko on ollut aivan mahtava! Kaikki pelkoni ja ennakkokäsitykseni osoittautuivat turhiksi. Ihminen on ihmeellinen olento. Se sopeutuu yllätävän hyvin ja yllättävän nopeasti olosuhteiden vaihdokseen.
Sopeutumiseen meni ehkä noin kolme päivää. Kolme ensimmäistä päivää kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Minun onnekseni nämä päivät olivat kelien puolesta helppoja. Kun tämä sopeutumisvaihe oli mennyt, telttailu on sujunut omalla painollaan. Siitä tuli normaalia. Enää siinä ei ollutkaan mitään erikoista, että illalla menee nukkumaan telttaan ja aamulla herää teltasta. Se on arkea, eihän sitä tule kyseenalaistettua.
Yksi suurimmista peloistani ennen telttailua oli leirin pystyttämisen ja purkamisen vaiva. "Mitenköhän sitä jaksaa joka ikinen aamu purkaa leirin ja lähteä vielä sen päälle polkemaan työmatkaa?" "Mitenköhän sitä jaksaa joka ilta käyttää energiaansa telttapaikan etsimiseen ja leirin pystyttämiseen?"
Nyt kun katsoo taaksepäin, sitä tajuaa miten naurettavia ajatuksia nuo olivat. Ihan sama kuin ajattelisi: "Mitenköhän sitä jaksaa pestä joka ilta ja aamu hampaat?" Tai että: "Mitenköhän sitä jaksaa riisua farkut jalastaan kun pitää mennä nukkumaan?" Kyse on rutiineista. Kun jostain asiasta tulee rutiini, ei sen tekemistä tarvitse miettiiä. Sitä vain toimii automaattisesti. Onko leirin purkaminen vaivalloista? Ei. Onko se vaivatonta? Ei. Se vain on.
Juttelin kerran yhden serbialaisen kollegani kanssa. Hän asui 90-luvulla Serbiassa sodan keskellä. Hänen kertomuksensa on loistava esimerkki siitä miten ihminen tottuu muutamassa päivässä äärimmäisiinkin olosuhteisiin.
Kun hänen kotikaupunkiaan pommitettiin, ensimmäisten päivien aikana ihmiset olivat kauhuissaan ja paniikissa. Ihmiset etsivät suojaa pommeilta ja kaikki olivat järkyttyneitä. Muutaman päivän jälkeen kaikki olivat jo tottuneet pommeihin, mikä mahdollisti rationaalisen ajattelun. Koko kaupungista ei löytynyt sellaista pommisuojaa, joka suojaisi niiltä moderneilta ja tehokkailta pommeilta joita heidän kaupunkiinsa satoi. Niinpä ihmiset tulivat siihen tulokseen, että se on avain sama missä sitä on pommitusten ajan. Jos pommi osuu kohdalle, kuolee. Panikointi ja suojan etsiminen on turhaa.
Tämä johti siihen, että ihmiset kerääntyivät puistoihin piknikille pommitusten ajaksi. He jatkoivat elämäänsä niin normaalisti kuin vain pystyivät hyväksyen sen tosiasian, että hetkenä minä hyvänsä oma elämä saattaa päättyä. Pommien sataminen oli vain arkea - ei sen kummempaa. Kuullostaa käsittämättömältä, mutta näin meidän mielemme toimii.
Se on ihan sama elääkö pommitusten keskellä vai teltassa, muutaman päivän jälkeen siitä tulee arkea ja se on normaali olotila.
Tämän tottumisen takia omassa pääkopassa ei ole ollut kovinkaan kummoista vuoristorataa. Oikeastaan tilanne on juuri päinvastainen. Mieli on seesteinen ja rauhoittunut. Asiat sujuvat rutiinilla. Mieliala on korkealla ja olo on kokonaisvaltaisen hyvä. Näin käy kun ihminen pääsee luontoon, nukkuu hyvin, harrastaa edes vähän liikuntaa ja luopuu sellaisista iltojen häiriötekijöistä kuin televisio ja tietokone.
Metsässä on pakko pysähtyä - siellä vain ollaan.
Tällaisia ajatuksia ensimmäisen viikon jälkeen. Katsotaan miten ajatukset muuttuvat tulevien viikkojen aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti