Epilogi

Kun palasin takaisin kotiin, päätin, että en kirjoita tätä epilogia liian pian projektin päättymisen jälkeen. Halusin odottaa viikon ja jäsennellä ajatuksiani rauhassa. Kotiin palaaminen on vaatinut aivan samanlaista sopeutumista kuin aikanaan telttaan muuttaminen. Tuossa sopeutumusvaiheessa yhteenvedon tekeminen on vaikeaa, eikä sitä kannata edes yrittää.

Viikko sitten, astuessani tähän huoneistoon, se oli täysin tyhjä. Nyt kun katson ympärilleni, näen edelleen pahasti kesken olevan muutto-operaation. Kalusteet ja tavarat ovat kyllä sisällä asunnossa, mutta kaaos ja sekosotku on edelleen massiivinen. Annoin itselleni luvan järjestellä tavaroitani omaan tahtiini pitämättä mitään kiirettä. Kaikki aikanaan.

"Joskus täytyy mennä kauas, että näkee lähelle." Tämä lausahdus on kuvannut kotiin palaamisen prosessiani. Ne arkipäiväiset itsestäänselvyydet, joita en aikaisemmin nähnyt on nyt paljon helpompi havaita. Aivan kuin olisin saanut mahdollisuuden tarkastella itseäni ja omaa elämääni sivustakatsojan roolista. Tuota mahdollisuutta ei elämä kovin usein tarjoa. Otan sen kiitollisena vastaan.

Kun aikanaan päätin lähteä matkalle omalle epämukavuusalueelleni, en osannut selittää sitä itselleni järjellä. Yritin kyllä, mutta se jäi kehnoksi yritykseksi. Tunnustan, että koko projekti oli vain hullu päähänpisto, jonka jostain selittämättömästä syystä halusin toteuttaa.

En löydä tuolle "selittämättömälle syylle" muuta termiä kuin intuitio. Toisenlaisesta kulttuurista, uskonnosta, perinteestä tai maailmankatsomuksesta tulevat voisivat löytää tuon sanan tilalle toisenlaisia vaihtoehtoja. Jossain kulttuurissa puhuttaisiin kohtalosta, toisessa jumalaisesta johdatuksesta. Kolmannessa saatettaisiin puhua pyhästä hengestä, neljännessä vain todeta Maktub. Koska nämä termit ovat minulle vieraita, tyydyn käyttämään sanaa intuitio.

Intuitioni sanoi minulle, että sinä tarvitset tätä matkaa. Se ei perustellut kantaansa millään tavalla, mutta sai minut silti uskomaan kertomaansa. Se ei käynyt hetkessä. Ajatus kyti oman aikansa, ja mieleni esitti lukuisia argumentaatioitaan puolesta ja vastaan. Jossain vaiheessa tajusin, että tätä päätöstä ei voi tehdä järkisyiden avulla. Lopetin rationaalisen ajattelun ja keskityin vain siihen tunteeseen, minkä pohdinta minussa herätti.

Huomasin, että aina kun mietin asiaa, aloin hymyillä. Jostain syystä minua alkoi aina naurattaa ajatus siitä, että muuttaisin "kodittomana" telttaan kuukaudeksi. Hihittelin itsekseni ajatuksen järjettömyydelle useita kertoja. Vaikka tietoinen mieleni kehitti minulle lukuisia syitä tulla järkiini ja unohtamaan koko pöhkön kuvitelmani, kuittasin nämä ajatukset toteamalla: "Se on vain luonnollista pelkuruutta, älä välitä siitä."

Niin minä tein oman pienen hyppyni tuntemattomaan ja sidoin itseni tiukasti kiinni päätökseeni. Aloin kirjoittaa blogia. Hankin projektilleni sponsorin. Laitoin oman egoni pantiksi. Tein kaikkeni, että en voisi epäuskon ja pelkuruuden hetkellä enää luikkia häntä kopien välissä pakoon. Väitän, että se oli onnistumisen kannalta välttämätöntä. Ilman näitä varotoimenpiteitä en varmaankaan koskaan olisi saanut aloitettua matkaani. Jokaiselle tulee jossain vaiheessa ennen tuntemattomaan astumista se epäröinnin ja kyseenalaistamisen hetki. Jos siihen hetkeen ei ole varautunut, päätyy helposti luovuttamaan. Kun se hetki koitti minulle, minulla ei ollut enää mahdollisuutta perääntyä.

No, kannattiko? Oliko intuitioni lopulta oikeassa?

Tietenkin oli. Minä todellakin tarvitsin tuota matkaa! Löysin tuolta matkaltani jotain sellaista mitä on hyvin vaikea sanoin kuvata. Ja vaikka osaisinkin sen selittää, en varmaankaan haluaisi sitä tehdä. Se on jotain niin henkilökohtaista, että parempi jättää se omaksi pieneksi salaisuudekseni.

Alan ymmärtää yhtä monissa eri kulttuureissa esiintyvää ilmiötä: Pyhiinvaellus. En ole aikaisemmin oikein ymmärtänyt, miksi niin monet ihmiset niin monissa eri kulttuureissa ja uskonnoissa tekevät niin. Koko touhu on tuntunut aina omituiselta uskonnolliselta fanaattisuudelta. Nyt alan kuitenkin ymmärrätää tätä ilmiötä hieman paremmin.

Vaikka oma matkani olikin vain vaatimattoman pieni pikapyrähdys oikean pyhiinvaelluksen rinnalla, se oli kuitenkin minulle iso ponnistus. Olen mukavuuksiin tottunut hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään käsitystä siitä mitä oikea inhimillinen ponnistelu tarkoittaa.

"Ei se määränpää, vaan se matka." Tuossa lausahduksessa on nyt enemmän järkeä kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka pyhiinvaelluksessa on aina tietty määränpää tavoitteena, kyse ei kuitenkaan ole pelkästään perille pääsemisestä. Mekkaan, Lumbiniin tai Santiago de Compostelaan ei lähdetä perillä odottavan päämäärän takia. Sinne lähdetään matkan takia. Lähtöpiste ja määränpää ovat vain kehys sille mikä on oleellista. Se, mitä itse matka meille tekee, on tärkeintä.

Vaikka yleisesti ottaen pyhiinvaellus viittaa terminä aina uskonnollisuuteen, olen alkanut haastaa tuota ajatusmallia. Kyseessä on niin universaali ilmiö, että mielestäni siihen ei välttämättä tarvita uskontoa.

Eri uskonnot tarjoavat erilaisia kehyksiä tuolle matkalle, mutta mikään niistä ei ole toista parempi tai huonompi. Niinpä uskon, että meillä on vapaus valita oma matkamme. Toiselle se voi olla vuoden askeettinen vaellus erämaassa, toiselle se on viikonloppu mökillä. Jokaiselle meistä on oma matkamme. Sillä, miten hieno tai erikoinen tuo matka on, ei ole mitään merkitystä.

Oman matkani tehneenä tunnen olevani äärimmäisen etuoikeutettu. Olen päässyt kokemaan jotain sellaista, mitä nykypäivän länsimaisissa tietoyhteiskunnissa elävät ihmiset pääsevät kokemaan kovin kovin harvoin. Olen myös löytänyt minulle sopivan pyhiinvaellusreitin, jonne varmasti tulen joku päivä palaamaan. Kun seuraavan kerran tarvitsen aikalisää ja pysähdystä, tiedän mitä tehdä ja miten läheltä oma reittini kulkee.