Viikonloppu takana. Telttailuprojektin näkökulmasta se tarjosi niukasti kerrottavaa. Matkasin siskon perheen mukana Keski-Suomeen ensin serkun lakkiaisiin ja siitä tädin viiskymppisjuhliin. Teltta kulki mukana, mutta siitäkin huolimatta tuo viikonloppu tuntui "tauolta" tästä projektista.
Neljän viikon urakka on nyt puolivälissä. Miltä meno maistuu?
Vähän veikkaan, että nyt ollaan tultu siihen alkuinnostuksen jälkeiseen vaiheeseen. Asiat alkavat muuttua rutiineiksi. Projekti ei tarjoakaan enää joka päivä jotain uutta ja innostavaa. Tai ei ainakaan yhtä paljon kuin vielä edellisellä viikolla. Tulee väkisinkin niitä "hohhoijjaa, mikähän järki tässäkin on" -hetkiä. Toisaalta nuo hetket eivät kestä kovin kauaa - onneksi.
Jos jotain puuduttavaa ja tylsää pitää mainita, niin tämä selän kanssa eläminen on ehkä sellainen. Aamut ovat alkaneet muodostua vähän tympeiksi. Selkää särkee eniten aina aamuisin - juuri silloin kun pitäisi kumarrella ja kyykistellä kamojen pakkaamisen takia. Siitä tulikin mieleeni, että ei mennyt Mehiläisen radiologian lääkärillä ihan putkeen se minun selän kuvaaminen. Lähetteessä luki, että selkärankareumaepäily, mutta si-nivelet jäivät kuvaamatta. Ei muuta kuin uudestaan magneettikuviin huomenna. Turhauttaa tämä koko selän kanssa pelleily.
Toinen vähän heikommin minulle maistuva asia on tuo pyörällä liikkuminen. En todellakaan ole mikään pyöräilijätyyppi. Sitten kun vielä kuntokaan ei ole ihan paras mahdollinen, polkeminen ei aina iske. Tuon varustemäärän kanssa kun polkee länsiväylää pitkin vastatuulessa, niin siinä kohtaa yleensä tulee sellainen olo, että tänään ei yöpaikkaa etsitä kovin kaukaa.
Mutta sitten tulee niitäkin hetkiä, joilloin ajattelee, että minä olen jollain tavalla erityisen etuoikeutettu, koska minulla on mahdollisuus tehdä jotain tällaista. Se vapauden ja rauhallisuuden tunne mitä tästä saa ei ole rahalla ostettavissa. Tuon tunteen saaminen oman arjen keskelle on jotain sellaista, mikä tekee tästä kaikesta omine pienine epämukavuuksineen tekemisen arvoista.
Minua on aina ihmetyttänyt tämä meidän ihmisten tarve päästä kokemaan ja elämään jotain uutta ja ihmeellistä jossain kaukana. Lomalla pitää päästä johonkin kaukaiseen ja eksoottiseen paikkaan, jossa sitten otetaan kuvia ja ladataan ne kaikkien pällisteltäväksi omaan Facebook-kansioon. Näin me sitten näytämme itsellemme ja toisillemme, että meillä oli kivaa. Loma oli onnistunut ja kaiken sen rahan arvoinen, koska ihmiset hymyilevät valokuvissa. Tarvitsemme todisteita siitä, että valintamme lomamme suhteen olivat oikeita, ja että loma oli "oikea" loma.
Toinen minua ihmetyttänyt asia on se kun jotkut meistä aloittavat seuraavan lomamatkan suunnittelemisen jo heti edellisen reissun jälkeen. Jos seuraavaa lomaa suunnitellaan kuukausikaupalla, millaiset paineet me loman onnistumiselle luommekaan? Kaikki se oman energian ja varallisuuden investointi, mutta ei mitään takuita siitä, että loma täyttäisi kaikki odotuksemme.
Loppujen lopuksi loma voi olla pahimmillaan äärimmäisen stressaava, vaikkemme sitä huomaisikaan.
Tämän telttailuprojektini hienoinpia puolia on se, että tämä ei ole loma. Tämä on arkea. Minä käyn normaalisti töissä ja elän niin normaalia elämää kuin se nyt näissä olosuhteissa on mahdollista. Koska tämä kaikki on minulle uutta, en myöskään ole osannut ladata tähän kovin suuria odotuksia. Lähdin telttailemaan kauhunsekaisella innostuksella ja "katsotaan nyt miten äijän käy" -asenteella. Toki minulla oli paljon pelkoja ja ennakkoluuloja, mutta kuten yleensä ne osoittautuivat turhiksi.
Lomareissuissa on aina se todella paha kolikon kääntöpuoli: Paluu arkeen. Arkeen palaaminen voi pahimmillaan olla aivan kamalaa. Mieli haikailee takaisin lomalle ja oma arki tuntuu tyhjältä ja tylsältä. Lomalta palaamisen krapulavaihe voi iskeä joskus todella lujaa. Kyllähän irtiotto arjesta tekee välillä erittäin hyvää, mutta se ei siltikään poista sitä tosiasiaa, että siellä se sama arki edelleen odottaa paluutamme.
Kun sen uuden ja ihmellisen kokemuksen tuo oman arjen keskelle, pakka sekoittuu jännästi. Osa arjesta (työssä käyminen) on sitä samaa mitä ennenkin, mutta sitten toinen osa on jotain todella erikoista. Tämä ajatus minua alunperinkin kiehtoi. Toivon mukaan tämä pakan sekoittaminen tarjoaa uusia näkökulmia omaan arkeeni - myös telttailun jälkeen.
Kahden viikon kokemuksen perusteella voin suositella tällaista arjen sisällä tapahtuvaa irtiottoa kaikille. En tarkoita sitä, että pitäisi välttämättä juuri muuttaa telttaan. Tarkoitan sitä, että kääntämällä oman arjen rutiinit jollain tavalla päälaelleen, sitä voi hyvinkin kokea jotain todella positiivista ja virkistävää. Tietenkin tähän kannattaa varata aikaa sen verran, että siitä muutaman päivän tottumisvaiheestä pääsee yli. Kokeilkaa vaikka viikko ilman televisiota tai jotain muuta vastaavaa pienemmän skaalan projektia.
